Aamut, helv..in aamut

Mikä siinä on, että joka kerta kun hetkeksi kuvittelee, että olo olisi jo parempi, tulee aamu ja sama paha olo on läsnä. Näen unia Hänestä joka yö ja herään keskellä yötä niihin enkä saa enää unta. Pyörin sängyssä pahalla mielellä ja aamulla kun vihdoin nousee, on mahassa iso iso klöntti kipua ja surua. Miksei se mene pois!?

Eilen olin jo hetkittäin pettynyt ja vihainenkin Hänelle. Ja muistin kuinka vähän Hän minulle on loppujen lopuksi antanut. Viime kuukausien onnentunnoissani Hänellä on ollut hyvin vähän tekemistä. Silti nyt on taas sellainen olo, etten voi olla onnellinen ilman häntä. Miksi tämä pää on niin outo, eikä suostu kuuntelemaan järkeä?

Olen varmastikin osittain elänyt Hänen kauttaan ja se voi olla yksi syy, miksi oloni on näin huono. Joudun kohtaamaan itseni ilman häntä ja minulle tulee sellainen olo, etten ole niin mielenkiintoinen tyyppi itsekseni, kuin hänen kanssaan. Koen olevani melkolailla arvoton. Lisäksi Hän on minua muutaman vuoden nuorempi, joten nyt erottuani huomaan, että seurustelu Hänen kanssaan oli tavallaan tehnyt minustakin nuoremman. Nyt olen taas oman ikäiseni. Eron jälkeen siis koen olevani vähemmän mielenkiintoinen ja vanhempi. Helppoja asioita käsiteltäväksi...

Toisaalta, minä olen aina ollut se sosiaalisempi osapuoli ja lisäksi olen onnekkaasti saanut lahjoja muutamallakin eri osa-alueella ja omaan vieläkin lähes lapsenomaisen innostuksen uusiin asioihin. Joten ei minun pitäisi kokea olevani yhtään sen mielenkiinnottomampi kuin aiemmin hänen kanssaan. Mutta ilmeisesti eroamiset aina syövät itsetuntoa ainakin aluksi. Kaikenlaisissa teksteissä kyllä luvataan, että tilanne ei ole pysyvä ja että tämä voi olla jopa positiivinen suunta omakuvan löytämiselle, mutta juuri nyt se ei siltä tunnu. Nyt tuntuu siltä, että olen aikalailla arvoton ihminen, ja Hän taas on supermielenkiintoinen menestyjä. Olo on kuten Zen Cafe kertoo: "Epäilemättä se on minä joka murenee, sullahan tietysti kaikki on kunnossa, kaikki on kunnossa, kaikki."

Ja mitä tulee ikään, niin minulla on tainnut olla ikäkriissi 20-vuotiaasta asti, jos se on mahdollista. Haluan vääjäämättä pitää kaikkia ovia auki elämässäni, mutta mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä vaikeampaa se on. Tietyllä tavalla tässä pitäisi osata tehdä vihdoin valintoja ja pysyä niissä ja käsitellä se luopuminen, mitä päätökset aina aiheuttavat. Yhden valitseminen tarkoittaa aina jostain muusta luopumista. En tiedä opinko sitä koskaan. Olen erittäin huono luopumaan asioista ja eroaminen tuntuu varmaan siksikin aina ekstra-pahalta.

Nyt on kuitenkin pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä ulos aurinkoon musitamaan, miten paljon jo pelkkä valo ja lämpö auttavat lähes kaikkeen.