Suhteen raunioiden keskellä

Eilinen meni yllättävän hyvin. Tänään ei. Lähes koko päivän mieltäni painoi iso musta varjo enkä vielä oikein osaa eritellä mikä tuntuu niin pahalta. Periaatteessa suhteemme ei ole lähiaikoina ollut mikään kovin ihmeellinen. Olen saanut Häneltä lähiaikoina hyvin vähän huomiota, läheisyyttä tai fyysistä kosketusta. Yleisesti ottaen olemme olleet lähempänä kämppiksiä kuin rakastavaisia jo jonkin aikaa. Eli enhän minäkään tässä ole menettämässä mitään kovin ihmeellistä.

Toisaalta itseni mielestä tämä vuosi on yhteisen mukavan matkan jälkeen ollut hieman parempaa kuin viime vuosi ja tämä lienee yksi syy siihen, että olen nyt niin yllättynyt. Kuten aiemmassa kirjoituksessa mainitsin, olen pohjimmiltani luotavainen ihminen ja siksi en osannut epäillä mitään tällaista. Lisäksi tajusin itse viime syksynä, että olen ollut omass ahdistuksessani aika itsekäs (niin kuin me miehet usein vaihingossa olemme). Olen sitä yrittänyt pienillä teoilla parantaa viime kuukausien aikana ja huomannut, että toisen tunteiden ajatteleminen saa itsellenikin hyvän olon. Ja tästä kiitoksena olen yksin. :-/ Ehkä tämä oli liian vähän ja liian myöhään.

Viimeiset vuodet ovat olleet elämässäni erittäin haastavia ja olen varmasti niiden takia ollut ajoittain aika vaikea elämänkumppani. Työsaralla tapahtui jopa katastrofaalisia asioita, joihin olin itse syytön, mutta jotka veivät voimani elämänhaluni lähes vuodeksi. Eli sinänsä on kai ymmärrettävää, että sitä sitten ei ole hyvä kumppani rakkaalleen. Toisaalta olen loukkaantunut siitä, että kun olen ollut ulkopuolisista syistä huonossa jamassa, niin jotenkin minulle tulee aika luontaisesti mieleen se, että sen rakkaan pitäisi yrittää nähdä sen läpi ja nähdä se oikea ihminen niiden pahojen tunteiden takana. Tuntuu siltä, että kun olin heikkona ja turvasin rakastamaani ihmiseen, niin sen seurauksena olen nyt yksin. Toki asia ei missään nimessä ole näin yksinkertainen, enkä syytä Häntä. Olin vaikea ihminen ja ehkä luonteemme eivät oikein loppujen lopuksi tämän osalta olleet yhteneväiset, vaikka monissa muissa asioissa olemmekin mukavasti toisillemme sopivat. Ilmeisesti kulutin suhteen ja Hänen sietokykynsä loppuun vuosien aikana. Nyt hän toimii omien fiilistensä mukaan ja rehellisesti itselleen ja sehän on todelle tervettä. Eli ymmärrän Häntä, mutta samaan aikaa olen yllättynyt, pettynyt ja surullinen.

No, nyt on tästä päivästä jäljellä taas ilta ja nukkumaan meneminen. Se on viime viikot pelottanut melkolailla. Pitääkö tänä yönä taas maata suhteen raunioiden keskellä muistellen yhteisiä muistoja, joita ei enää lisää tule vai saisiko sitä tällä kertaa unta nopeasti? Tämä päivä oli haastava ja surun täyttämä, joten uskaltaisinko toivoa, että huominen olisi vähän armollisempi?