Vaikea aamu ja miten kaikki oikeastaan tapahtui

Aamu on taas vähän vaikea, alakuloisuus yrittää täyttää mielen, mutta ehkä reipas ulkoilu ystävien kanssa vie sen pois. Pitää kokoajan olla jotain tekemistä ja varsinkin fyysinen tekeminen ajoittain pakottaa ajatukset pois. Pitää keskittyä itse liikkumiseen: jalkaa toisen eteen, vasen, oikea, vasen, oikea...

En ole vieläkään varma onnistuuko täältä etäältä kuitenkaan ihan täysin ymmärtämään, että suhteemme on ohi. Teimme eroamispäätöksen puhelimitse keskustellen, joten pelkään pahoin, että kun näen Hänet ensimmäisen kerran moneen viikkoon, menee kaikki tämä eteenpäin meneminen, kehittyminen ja irtaantuminen hukkaan ja siirryn takaisin siihen pahimpaan ahdisukseen, jossa ei pysty nukkumaan, tekemään töitä, tekemään mitään.

Meidän eromme tapahtui kutakuinkin seuraavalla tavalla. Lähdin reissuun tapaamaan perhettäni ilman minkäänlaista riittaa tai kähinää. Kuitenkin jo seuraavana päivänä huomasin, että jostain syystä Hän tuntui todella etäiseltä. Samalla joka päivä ennen lähtöäni Hän oli poissa illat erilaisissa riennoissa, joita Hänellä kyllä on ihan normaalistikin, mutta olin pettynyt, kun emme saaneet viettää aikaa yhdessä ennen lähtöäni. Lähdin torstaina ja jo viikonloppuna Hänellä oli välillä puhelin äänettömällä ja Hän oli kokoajan menossa. Aikaa ei riittänyt edes pienelle Skype-sessiolle. Tätä jatkui monta pivää ja lopulta olin aivan ihmeissäni ja oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni aloin tulla mustasukkaiseksi ja vainoharhaiseksi. Ja kun lähdin miettimään yksikseni mikä yhtäkkiseen käytöksen muutokseen voi olla syynä, niin sain oman pääni aivan sekaisin. Tällaisessa tilassa sitten päätin soittaa Hänelle ja kysellä mikä ihme on ongelmana ja puhelun tiimellyksessä kysyin, haluaako Hän edes olla kanssani enää. Hän vastasi, ettei tiedä. Ja silloinhan minä tietenkin puolustusliikkeenä huusin, että jos hän ei tiedä, niin minä tiedän etten halua olla kenenkään kanssa, joka ei edes teidä haluaako olla kanssani. Huusin "hyvästi!" ja löin luurin korvaan.

Hän vastasi hetken päästä tekstiviestillä, että tällaiset asiat pitäisi keskustella läpi kasvotusten ja vastasin hänelle, että pahoitellen ja että Hän on oikeassa ja että jatketaan siis näin. Valitettavasti minä tarkoitin, että jatketaan yhdessä ja puhutaan kasvotusten, ja Hän ymmärsi, että jatketaan tästä eteenpäin erossa. Tajusin tämän väärinkäsityksen vasta muutaman päivän päästä kunnolla, mutta siinä vaiheessa Hän oli (ilmeisen ilomielin) aloittanut jo totutella ajatukseen erosta ja kun viime viikolla yritin keskustella asiasta vielä, huomasin ettei Hänellä enää ollut minkäänlaista uskoa suhteeseemme ja hän oli yleisesti ottaen todella vihainen minulle. En oikein edes ymmärtänyt miksi. Koko suhteemme oli hänen mielestään ollut katastrofi ja hän ei osaa nähdä tuevaisuutta kanssani.

Olen monta unetonta yötä tsempannut itseni uskomaan, että minä vielä uskon suhteeseen, sillä usein jos toinen uskoo ja jaksaa yrittää, niin suhde voi jatkua ja sillä voi olla vielä tulevaisuuskin. Mutta joka kerta kun olin yhteydessä Häneen, hän oli varmemman ja varmemman tuntuinen päätöksestään. Ja vihdoin viime lauantaina luovutin itse ja totesin, että epävarmuudessa ja hyvin hatarassa toivossa eläminen on paljon vaikeampaa kuin luovuttaminen. Ja näin aloitin itsekin irtaantumisen Hänestä. Näin siis yksinkertaisuudessaan onnistuu eroaminen 5 vuoden suhteesta 2000 kilometrin päässä toisistaan. Kokeilkaa joskus, suosittelen. Jää hyvät fiilikset. Not.