Viikonlopun satoa

Jotain positiivista tajusin eilen, sunnuntaina. Se iso pala pahaa oloa rinnassa on osittain paniikkia uuden tilanteen edessä ja osittain loukatuksi tulemisesta ja suhteen loppumisesta johtuvaa kipua. Tässä ei mitään uutta ja ihmeellistä, mutta sunnuntaina sain ensimmäistä kertaa sen itse pois kesken päivän. Olin ystävälläni ja olo oli todella huono. Aloimme kuitenkin pelata vähän jalkapalloa Playstationilla ja sitten jotenkin muistin netistä löytämäni ohjeen, jossa sanottiin ettei siihen suruun kannata jäädä vellomaan. Eronneet ihmiset saattavat usein itse alitajuisesti haluta olla tuskassa, koska tuskasta irti päästäminenkin on luopumista. Mutta samalla sitä aiheuttaa itselleen todella tuskaisen tilan. Pelin aikana yritin vain keskittyä itse peliin ja jaloissani makaavaan ihanaan koiraani ja hengitin syvään rauhoittaakseni iteäni. Siinä meni useita tunteja, mutta loppujen lopuksi sain pahan olon ja paniikin pois! Tämä antoi hirveästi toivoa, sillä nimenomaan se paniikintunne on ollut se elämän täysin lamaannuttava tunnetila. Jos nyt pystyn ainakin välillä poistamaan sen ilman esimerkiksi alkoholin apua, voin myös alkaa mahdollisesti pikkuhiljaa alkaa tehdä taas normaaleja asioita elämässäni.

Ongelmana on edelleen yksin oleminen. Huomaan, että heti kun olen yksin, alan edetä kohti syöksykierrettä ajatusteni kanssa. Ja tämä pahenee entisestään, jos olen yksin ja entisessä yhteisessä kodissamme. Onnekseni olen eron yhteydessä huomannut, että minulla on aivan uskomaton tukijoukko ympärilläni. Olen saanut puhua ja käydä läpi tätä eroa kymmenien eri ystävieni ja perheenjäsenieni kanssa. Lisäksi useat ihmiset soittelevat minulle päivittäin ja kysyvät vointiani. Ja olen nyt voinut joka päivä, ilta ja yö olla jonkun kanssa, ettei minun ole tarvinnut olla yksin. Ja tätä jatkuu vielä ainakin ensi viikolle asti. Oikeastaan vasta ensi viikon lopussa joudun olemaan ensimmäisen kerrran yksin yötä kotona, mutta en vielä murehdi sitä. Ajattelin keskittyä nyt vain päivä kerrallaan itseni parantelemiseen. Ja varmasti puolentoista viikon päästä olen jo vähän vahvempikin. Kiitokset siis tukihoukoilleni, olette pelastaneet henkeni!