Taas viikko takana

Aika juoksee eteenpäin oloilasta riippumatta, ja taas on yksi viikko takana. Paluustani Suomeen on kulunut jo neljä ja puoli viikkoa, joka tuntuu ihan uskomattomalta. Lähdöstäni matkalle, jonka aikana kaikki ikävä tapahtui, alkaa siis olemaan pian kaksi kuukautta. Myönnän, että edelleen tulee hetkiä, jolloin en oikein osaa sisäistää miten ihmeessä kaikki oikeastaan tapahtuikaan ja kuinka nopeasti asiat etenivät. Mutta ehkä tähän tottumiseen menee vielä paljon aikaa.

Hyväksynyt olen kyllä asian ja voi hyvin olla, että Hänen uusi elämänsä uuden miehen kanssa kaikessa kauheudessaan voi silti helpottaa omalta osaltaan eroprosessia. Olen luonteeltani melkoinen murehtija ja jossittelija. Normaali kahden henkilön välinen ero (ilman kolmansia osapuolia siis) olisi hyvinkin omalta puoleltani saattanut johtaa kuukauisia kestävään edestakaiseen on-off -parisuhdehelvettiin. Nyt tilanne oli kerrasta poikki, ja vaikka laastarin irtirepäisy kihelmöi vielä ajottain pahastikin, niin eteenpäin meneminen ja yksin oleminen on ollut kokoajan selvä asia.

Jos antaa ajatusten harhailla ja alkaa miettimään mitä kuvitteli olevansa nuorempana 33-vuotiaana, niin en usko että sinkkuna oleminen oli listan kärjessä. Onneksi nuoruus on nykyään yllättävän pitkä ja periaatteessa on vielä ok olla yksin ja 33, mutta kyllä se silti jotenkin vähän stressaa että olen jälleen epäonnistuneen parisuhteen jälkeen yksin. Tässä alkaa tulla murhe siitä, ettei seuraavalla kerralla ole enää varaa epäonnistua. No, toisaalta jos yrittää ajatella asiaa positiivisesti, niin olen oppinut aika paljon ja muutenkin ihan erilaisessa henkisessä tilassa kuin mitä olin tavatessani Hänet reilu viisi vuotta sitten. Eli ehkä seuraavalla suhteella on paljon paremmat onnistumismahdollisuudet jo tästäkin syystä. Lisäksi pitää ehkä osata valita paremmin minulle sopiva ihminen. Hän oli ihana tyyppi varsinkin alussa, mutta ehkä rehellisesti ajatellen, Hänen oli tarkoitus olla kanssani tietty hetki, muttei missään nimessä jakaa koko elämää kanssani. Mutta vaikka ajoittain tajusin ja tunsin näin, niin en osannut tehdä asialle mitään. Jos olisin, niin tilanne voisi olla aivan toinen. Ehkä tästäkin pitää osata ottaa oppia. Luopuminen voi joissakin tilanteissa kuitenkin olla kaikille osapuolille reilumpaa ja parempaa kuin yhdessä pysyminen tavan vuoksi tai siksi, ettei halua olla yksin (tai mikä tahansa syy siihen onkin).

Ehkä tämä riittäi sunnuntaiaamun tilitykseksi. Nyt pitää alkaa harjoittelemaan, siivoamaan ja tekemään vaikka vähän töitäkin.