Nainen.

Toissa viikonloppuna tapaamani nainen on hieman astunut elämääni. Tai ehkä enemmän kuin hieman. On tullut vietettyä paljon aikaa uuden ihmisen kanssa ja olo on ollut ajoittain hyvinkin euforista. Olen yrittänyt olla luonteelleni ominaisen tavan vastaisesti ajattelematta liikaa ja pyrkinyt elämään hetkessä ja nauttimaan hyvästä olosta. Ylianalysointi ei loppujen lopuksi oikeastaan auta yhtään mitään.

Toki mieleeni tulee ajatuksia siitä, olenko oikeasti kuitenkaan valmis aidosti olemaan kenenkään kanssa. Oloni on yleisesti ottaen ollut jo lähes pysyvästi erinomainen, mutta huomaan, että kun itseeni keskittyminen on hieman vähentynyt, niin pinnan alla oleva pienoinen ahdistus on ehkä enemmän läsnä, kuin ennen uuden ihmisen tapaamista. Olen keskittynyt viimeiset yhdeksän viikkoa pitkälti asioiden prosessointiin ja siihen, miten suhtaudun eroon, yksinolemiseen, ystäviin ja kaikkeen uuteen, mitä elämässäni yhtäkkiä oli. Nyt kun viimeisen viikon aikana olenkin muuttanut ajatusten keskipistettä pois itsestäni johonkin muuhun, huomaan että ehkä pinnan alla on vielä käsiteltäviä asioita jäljellä. Ja tällä hetkellä en oikein tiedä mitä ne tarkalleen ottaen ovat. Nyt vietän juuri perjantai-iltaa itsekseni omasta vapaasta tahdostani ja äsken koin pitkästä aikaa yhtäkkisen pitkän itkukohtauksen. Ainoa ero aiempiin oli se, etten oikein tiennyt mikä itketti. Yritin lukea kirjaa, joka käsitteli nuoruutta ja ehkä sieltä kautta kumpusi jotain ajatuksia nuoruuden menettämisestä.

On mielenkiintoista huomata, kuinka hyvin olen jo yli Hänestä. Näin Hänet ensimmäisen kerran Hänen uuden miehensä kanssa ja tämä tilanne, jota olin pelännyt enemmän kuin mitään muuta eroon liittyvää, tuntui yllättävän miedosti sisuskaluissa. Olin onnekseni kyllä sillä hetkellä uuden ihmisen kainalossa, joka varmasti teki tilanteesta huomattavasti helpomman. Siitä kiitos hänelle... Joka tapauksessa olen vasta nyt alkanut tajuta, kuinka etäisiä olimme exän kanssa ja kuinka vähän ilmeisesti rakastimme toisiamme suhteemme loppuaikana.

Toisaalta on ikävä huomata ne arvet, mitä jätetyksi tuleminen jättää itsetuntoon. Uuden ihmisen kanssa on mukavaa, eikä oikeastaan mitkään merkit viittaa siihen, etteikö hän olisi ihan samalla tavalla kiinnostunut ja jopa ihastunut, kuin minäkin häneen. Silti huomaan ensinnäkin miettivän, mitä hän tekee, kun hän on esimerkiksi ystäviensä kanssa ulkona. En siis osaa tällä hetkellä luottaa ihmisiin samalla tavalla kuin ennen. (tämä toivottavasti korjaantuu ajan kansa). Samalla myös huomaan, että pelkään olevani riittämätön tai mielenkiinnoton tai muuta vastaavaa. Selvästi siis vielä itsetunnon kanssa pieniä etappeja läpikäytäväksi, kun perusluonteeltani olen hyvän itsetunnon omaava henkilö. No, nämä lienevät ihan luonnollisia ilmiöitä ja tuskin pysyviä millään tavalla.

Onneksi nyt on viikonloppu edessä ja mukavia hetkiä musiikin ja ystävien parissa, joten eiköhän ne vähät jäljellä olevat murheet hetkeksi taas unohdu.